Äitini on kuollut — kauan eläköön Pyhä Äiti!

 

Huoneen tunnelma oli muuttunut. Tuon muutoksen saattoi kokea silmillemme näkymättömänä valona. Väreilevä voima oli laskeutunut päälakeni kautta alas, kulkenut sydämestäni sinun sydämeesi ja saanut sinut rauhoittumaan. Kerroit, että sinusta tuntui nyt hyvältä, vaikka vielä hetkeä aiemmin lääkärin ahdistavat sanat olivatkin täyttäneet mielesi.

Otin käteni pois sydämeltäsi ja pyyhin kyyneleeni, jotka tuon armollisen voiman kauneus oli silmistäni vuodattanut. Olin halunnut sinun näkevän kasvoni ja sairaalassa välttämättömäksi ohjeistettu kasvomaski roikkui leukani alla. Niistin siihen nenäni, mikä tapahtui spontaanisti, ajattelematta. Jälkeenpäin se huvitti minua. Nousin ja heitin maskin roskakoriin. Se oli eräänlainen rituaali, vaikken sitä ollut niin suunnitellutkaan. Minulle tuo esine on symboli siitä hulluudesta, joka teki sinustakin sairaamman.

Epäilemättä tuo aika oli sinulle psykologisesti hyvin raskas, ja mieli sekä keho ovat osa samaa kokonaisuutta. Maailma oli täyttynyt pelolla ja katkaisitte miehesi kanssa muut ihmiskontaktit, koska kuuluitte riskiryhmään. Pidimme yhteyttä vain toisinaan puhelimitse. Kuukausien jälkeen näimme viimein, mutta silloin makasit jo sairaalassa. Olit väsynyt. Kymmenen vuoden pääasiassa hyvälaatuisen ja elämäniloisen sairausjakson jälkeen syöpä oli yhtäkkiä levinnyt nopeasti joka puolelle kehoasi.

En silti tuntenut surua. Olin jatkuvasti avautunut uudenlaiselle vahvuudelle ja kauneudelle ja ymmärsin, että se olisi parasta, mitä pystyisin antamaan sinulle tuona aikana. Olin kyllä tiennyt, että tuo aika koittaisi lopulta, mutta se tuli kovin äkkiä ja yllättäen. Silti osasin elää sen vailla kiinnittymistä, hetki kerrallaan. Se oli prosessi, johon surun sijaan sisältyi syvää armollisuutta. Se opetti minut ymmärtämään, mitä äidin rakkaus lastaan kohtaan todella merkitsi. Se opetti minua ymmärtämään syvemmin omaa sisintäni.

Opettaja

Viimeisinä päivinäsi sairaalassa sinä vain nukuit. Reagoit välillä ääniin ja kosketuksiin etäisesti, hengityksesi oli raskasta. Useana päivänä istuin huoneessasi meditoimassa ja se tuntui jollain erityisellä tavalla tarkoituksenmukaiselta. Myöhemmin sinä aamuna, jona sain kuulla elämän virranneen pois sinun maallisesta olemuksestasi, olin poislähdöstäsi ensimmäisen ja ainoan kerran surullinen. En pohjimmiltaan siksi, ettei sydämesi enää sinä yönä jaksanut pumpata vertasi vaan, koska sinun kehosi oli jo viety pois kylmiöön.

Materialistisen ajattelun onttous olisi hämmästyttävää niiden tiibetiläisten sydämissä, jotka lukevat vainajilleen kuolleiden kirjaa. He näkevät, että saattohoito ei pääty fyysisen olemuksemme kuolemaan, vaan jatkuu kuolemanjälkeisessä välitilassa, bardossa. Ajaton viisaus, jota itämaiset joogit ovat jo kauan pyrkineet tuomaan länsimaalaisten tietoisuuteen, ymmärtää kuusi erilaista bardon tilaa osana astraalista tasoa, jonne meillä kaikilla on pääsy unissamme. Tiibetiläisen kuolleiden kirjan, Bardo Thodolin, lukemisella pyritään opastamaan vainajan harhaileva mieli kohti jälleensyntymää kohtaamalla menneiden elämien tunnetiloja niitä pakenematta.

Voimmeko todella sanoa, että länsimainen käsityksemme todellisuudesta olisi jotenkin syvempi ja totuudellisempi kuin tiibetiläisten? Täällä Suomessa ei vainajille olisi virallisesti edes mahdollista järjestää samanlaista kohtelua. On käytännössä vain yksi sallittu tapa edetä ja kuolevan viimeisen henkäyksen jälkeen alkaa byrokraattinen prosessi, joka huipentuu hautajaisiin ja perinnönjakoon. Oivalsin senkin, etten voisi laillisesti saada itsellenikään sellaisia hautajaisia, joita pitäisin arvokkaimpina. En valtavaa kokkoa metsäaukealla, jonka päälle ruumiini asetettaisiin sulkematta sitä arkkuun. Ajatus hautajaisvieraista tanssimassa ja juhlistamassa muistoani, vanhan samalla palaessa ja muuttuessa uudeksi elämäksi, tuntuu kaikelta muulta kuin ontolta ja laskelmoidulta. Mutta ei: virallisesti edes krematorioon ei ole pääsyä, toisin kuin elokuvissa. Onko kokemusmaailmamme niin irrallinen elämän ja kuoleman vääjäämättömästä virrasta, että meidän on täytynyt tehdä kuolemastakin mallinmukainen, kliininen suoritus?

Juuri tuosta irrallisuudesta sairaus ja kuolema kuitenkin ravistelevat meitä hereille. Kuoleman voimaa ei voi kukaan paeta. Se pakottaa meidät kohtaamaan ajatusmallien, ehdollistumien ja ihmissuhteiden riippuvuutemme. Parhaassa tapauksessa se johdattaa meitä vapautumaan kiinnittymisistä, jotka estävät meitä havahtumasta elämälle tässä ja nyt. Menneestä irtipäästäminen on ratkaiseva osa kehitystämme ihmisinä. Sairautesi sai sinutkin elämään täydemmin ja terveemmin, nauttimaan elämästä syvemmin silloin, kun kipu ei ollut läsnä. Kärsimys on kuitenkin, vaikka ankara, niin myös kyvykäs opettaja. Se ja kaikkinaiset pettymykset elämässä tarjoavat aina armolahjan, omakohtaisen, suuren oivalluksen mahdollisuuden.

Oppimatka

Ihminen ei ole pohjimmiltaan paha taikka hyvä, vaan hänen tekonsa määrittelevät hänet joka hetkessä. Ihmisen teot taas ilmentyvät aina joko pelon tai rakkauden kautta. Kaikissa ajatuksissamme ja tuntemuksissamme — ovat ne sitten näennäisen pahoja tai hyviä — virtaa aina energiaa, jossa piilee muutoksen potentiaali. Jos me emme ota vastuuta energiastamme ja olemme vain ulkoisten tekijöiden ohjailtavissa, me päädymme ennen pitkää toimimaan yhä enemmän vastoin sitä, minkä sisimmässämme tunnemme oikeaksi. Me voimme kuitenkin oppia käyttämään energiaamme tietoisesti ja valitsemaan ne teot, jotka auttavat elämää kasvamaan ja kukoistamaan.

Ulkoistammeko siis elämämme niiden käsiin, jotka tarjoavat meille turvallisuuden tuntua vapautemme hinnalla vai otammeko vastuun omiin käsiimme? Entä, jos purkisimme sen elämää rajoittavan suojamuurin, jonka olemme itsellemme kuin vaivihkaa rakentaneet? Me voimme valita ja kohdata pelkomme; saada elämän näyttäytymään jatkuvasti uudenlaisena ja kukoistaa itsetietoisena osana elämän suurta ihmettä! Viimeistään sitten, kun on tuhonnut niin paljon kaunista pelkäämällä, ettei sitä voi enää kestää, on pakotettu tekemään lopullisen valintansa pelon ja rakkauden välillä. Ja, kun me kohtaamme kaikki pelkomme ja päästämme niistä irti, mitä jää jäljelle?

Ihmisen elämä on oppimatka. Me luovumme vanhasta ja synnytämme uutta. Äitini, sinäkin synnytit matkallasi paljon ja yksi niistä asioista olin minä. Tiedän, kuinka paljon odotit minua ja kannoit minua rakkaudella sittenkin, kun sait minut käsivarsillesi. Pohjimmiltaanhan ihminen kuin ihminen kaipaa rakkautta. Oma matkani on näyttänyt minulle, että tuo rakkaus on aina löydettävissä omasta sisimmästämme oppimalla tuntemaan todellisen, syvimmän luontomme. Etsintäni on kyllä tuottanut minulle myös valtavasti kärsimystä, mutten luopuisi yhdestäkään kokemuksesta.

Kun selasin sinulta jääneitä valokuva-albumeja, löysin monia tyhjiä kohtia, joissa joskus oli ollut rakastajasi kuvia. Samalla tavoin me molemmat olimme etsineet rakkautta ulkopuoleltamme. Emme me koskaan olleet niin erilaisia, vaikket aina ymmärtänytkään sitä polkua, jota kuljin, ja olit minusta usein huolissasi. Et voinut ymmärtää sitä turhautumista, jota tunsin, kun etsin paikkaani yrittämällä sopeutua siihen yhteiskunnalliseen muottiin, jonka toiselle puolen en vielä ollut osannut katsoa kyllin syvästi. En niiden ehdollistumien, ajatustottumusten ja tapojemme taa, missä elämä saa virrata vapaasti ilman raskauttavaa taakkaa, joka seuraa samaistumisesta mielemme sisältöön.

Kun sitten katsoin sinun jäähdytettyä ruumistasi sairaalan kappelissa, et ollut enää siinä. Uskon, että jokainen, joka on nähnyt kuolleen, tietää ainakin intuitiivisesti, että siinä lojuu enää vain tyhjä kuori. Äitini, jota en kai olisi voinutkaan oppia täysin tuntemaan, oli jotain aivan muuta. En usko, että jotakin jäi kesken, vaikka olenkin miettinyt, kuinka paljon syvemmin olisimmekaan voineet toisiamme vielä ymmärtää. Koinhan, että sairautesi vei sinua siihen suuntaan, johon olin itsekin matkalla. Mitä avoimemmin ja aidommin opin ilmentämään sitä, mitä olin, sitä enemmän me aloimme ymmärtää toisiamme. Turhan pohtimisen sijaan tunnen mieluummin kiitollisuutta siitä, mitä olen jo saanut ansiostasi kokea.

Pyhä Äiti

Voimakas syyskuinen tuuli ja vesisade piiskasivat Malmin hautausmaan puukujanteita. Tuo aamu oli kuin tuhon jumalattaren Kalin myrskyävä tanssi. Kalia, ajan ja muutoksen voimaa palvoessaan hindulaiset tunnistavat myös kuoleman kauhistuttavien kasvojen takaa paljastuvan lempeyden ja armollisuuden. Kehitys ei voi mennä eteenpäin ennen kuin tietämättömyyden ja rappeutuneisuuden taakka kuolee sen tieltä pois. Minun oli nyt hyvästeltävä vanha, annettava elämän jatkaa vääjäämätöntä kulkuaan.

Siunaustilaisuudessasi pappi puhui Taivaan Isästä ja Jeesuksesta, kun istuin kappelin puisella penkillä ja tunsin, kuinka päälakeni kautta sydämeeni laskeutui väreilevä energia. Se edusti olemassaolomme feminiiniä puolta. Silmäni olivat suljetut ja tunsin, kuinka tuo äidillinen voima levisi kehooni ja täytti minut suurella armollaan. Samassa minussa virisi muisto. Se oli muisto tunteesta — muisto olemisen tilasta ja alun energiasta.

Minä elin siinä hetkessä jälleen sen, mikä alussa oli ollut niin puhdasta. Silloin, kun mielemme eivät olleet tulleet vielä väliimme, me ymmärsimme sanattomasti toisiamme. Se oli muisto pyyteettömästä universaalista rakkaudesta. Sinun rakkautesi lastasi kohtaan sai meidät värähtelemään sen taajuudella ja minun tehtävänäni on löytää tuo rakkaus jälleen itsestäni, kaataa sen tieltä lopullisesti kaikki mieleni muurit.

Itkin, mutten surun kyyneliä. Ne oli saanut aikaan Pyhän Äidin kosketus.

Äitini muistolle hänen kuolemansa ensimmäisenä vuosipäivänä 30.8.2021

Alempi kuva on editoitu versio valokuvasta äitini hautajaisista. Ylemmän kuvan olen ideoinut tätä kirjoitusta varten ja tehnyt Midjourney-tekoälyn avustamana.