Elämän tanssi, kuoleman peli

Kesäinen tuuli tanssittaa suurten mäntyjen latvoja. Jossakin neulasten lomassa huojuu käki ja säestää tuota hurmioitunutta tanssinäytöstä autiolle peltomaisemalle. Silloin pieni poika ilmestyy pellon reunaan ja talsii jo ajan syömän kanalan taakse. Hän pysähtyy ja katselee ympärilleen. Poika puristaa kädessään isänsä vanhaa ja väsynyttä ilmakivääriä, jonka rauta sinkoilee ympärilleen auringonsäteitä kuin niiden eläväistä loistoa hylkiäkseen. Toisessa kädessään pojalla on alumiininen rasia täynnä pieniä lyijystä valmistettuja panoksia. Hän laskee rasian kivelle, avaa kannen ja nappaa niistä yhden käteensä.

Ilmakivääri ladataan vääntämällä taittuva piippu alas ja sujautetaan sitten luoti pienen aukon suulle. Iäkäs piippu on varsin jäykkä ja omanlaisensa koitos pikkupojalle. Ase on asetettava jalkojen väliin ja kammettava piippua kaksin käsin. Se on kuitenkin helppo naksauttaa takaisin paikalleen ja nostaa aseen perä vasten poskea. Sitten: katseen suuntaus, keskittyminen ja puristus – pienen sormen kosketus syöksee lyijyn hennon naksahduksen saattelemana kanalaa kiertävään, jo hieman lahonneeseen puuaitaan pölläyttäen ilmoille kohtalaisen tomupilven. Osuma! Nuoret silmät etsivät jo vaikeampaa kohdetta, kun pellon laidalla kasvavan puun viheriöivältä oksalta lennähtää vastaus.

Lintu on pieni eikä poika tunnista sitä. Siinä se kuitenkin istuu aidalla heiluttaen pyrstöään, ja poika kuvittelee olevansa suuri metsästäjä. Metsästäjä voi kuitenkin olla suuri vain, kun tosi on kyseessä, mutta sen poika oivaltaa vasta paljon myöhemmin. Eikä tämän niin sanotun metsästäjän tarkkuudessakaan ole kehumista: laukaus riittää vain pölläyttämään lisää tomua aidalta ja pelästyttämään linnun takaisin kotipuuhunsa. Kun pojasta jo tuntuu, ettei hän ehkä halunnutkaan osua, lennähtääkin lintu takaisin aidalle ja istuu siinä jälleen tyytyväisenä, vaarasta tietämättömänä. Kiusaus on tarpeeksi suuri kampeamaan piipun jälleen auki ja pujottamaan uuden lyijykudin sen sisään. Toinenkin laukaus ajaa siivekkään kuitenkin vain takaisin kotipuunsa varjoihin.

Kun lintu kuitenkin palaa kerta toisensa jälkeen takaisin aidalle, muuttuu poika jo jokseenkin pakkomielteiseksi. Sillä hetkellä tilanne ei juurikaan eroa niistä tietokonepeleistä, joissa poika on toistuvasti tahkonnut yhtä ja samaa kohtaa ennen onnistumistaan. Hänen on nytkin päästävä jatkamaan – todellisuus on hämärtynyt pelin edessä. Poika yrittää taas ja sitten vielä toisenkin kerran. Ehkä olisi parasta lopettaa? Pienet sormet tarttuvat vielä yhteen panokseen ja asettavat sen piippuun. ”Vielä tämän kerran”, hän ajattelee, ja nostaa piipun. Poika pidättää hengitystään. Luonnonäänet kaikkoavat. Tuntuu kuin olisi aivan hiljaista. Ja silloin pieni sormi liikahtaa.

Tienhaara

Kun poika vuosia myöhemmin muistelee tapahtunutta, tulvii tunteiden läpi ajatuksia elämän hauraudesta. Kuinka helppoa se kaikki onkaan päättää silmänräpäyksessä: millimetrien muutos hennon sormen asennossa on sekunnin sadasosien ajan merkitsevämpää kuin tuo tuulesta hurmioituneiden männynlatvojen edestakaisin valtavalla voimalla tempautuva liike. Elämän tanssi kumartuu hetkeksi kuoleman pelin edessä. Kuinka helpoksi tappaminen onkaan tehty; ihmiskunnan tehokkuus on lisääntynyt tavattomalla nopeudella. Sittenkään niin kauan kuin tuo tehokkuus on tiivistettävissä Enola Gayn kytkimeen, joka vapautti atomipommin Hiroshimaan, ei meillä ole toivoa. Toivoa ei ole ennen kuin me opimme rakastamaan elämää. Mutta onko meidän kaikkien aina opeteltava yhä uudestaan ja uudestaan, vaikeimman kautta? Onko se kaikki vain osa luontoamme vai johtaako jokin meitä harhaan?

Pojan varttuessa ja saadessa kokemuksia, hän alkaa käsittää, millaiset voimat elämäämme ohjaavat. Hän alkaa nähdä elämän eri tavoin kuin suurin osa ihmiskunnasta. Poika ajautuu elämässään tienhaaraan, jossa hän joutuu valitsemaan, kuunteleeko hän sydämensä ääntä vai virtaako hän yhä muiden mukana. Hän oivaltaa, että elämän leikkisään ja välittömään tanssiin antautumisen sijaan, me elämme osana mielessämme rakentamaamme peliä. Tähän peliimme on keksitty lukemattomia monimutkaisia sääntöjä, joita meihin on jo pienestä pitäen iskostettu, kun taas elämän moraalinen säännönmukaisuus on pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertainen. Näihin kehoihimme syntyessämme me olemme vapaita elämään oman tahtomme mukaista elämää, kunhan emme vie toisiltamme tuota yhtäläistä vapautta; kunhan emme varasta toisiltamme oikeutta elämään ja koskemattomuuteen. Me olemme vapaita silloin, kun me todella ymmärrämme rakkauden merkityksen ja arvon.

Tässä pelissämme me olemme kuitenkin antaneet harhauttaa itseämme luovuttamaan vapautemme pois. Valtava enemmistö ihmiskunnasta elää siinä uskossa, että joillakin olisi moraalinen oikeutus hallita muita. Tämän uskon myötä ihmiskunta väkivaltakoneistoineen pelaa tätä peliä näiden harvojen pillin mukaan ymmärtämättä omia synnynnäisiä oikeuksiaan – kollektiivisesti omaan voimaansa heräämättä ja rakkauden kautta yhteiseksi hyväksi voimaansa käyttämättä. Me seuraamme ulkoa saneltuja käskyjä ja kehotuksia punnitsematta sydämissämme niiden perimmäistä oikeutusta ja moraalia. Monet ovat menneet niin pitkälle, että ovat vetäneet liipaisimesta ja singonneet luodin kanssakulkijansa päähän vain toteuttaakseen saamansa käskyn – kuvitellen tuon toiselta saadun käskyn pyyhkivän tekonsa moraalisen taakan pois. Me olemme ajautuneet tähän pisteeseen, koska olemme pelänneet elämän kaoottiselta vaikuttavaa välittömyyttä, emmekä ole uskaltaneet ottaa todella vastuuta teoistamme. Me emme ole ihmiskuntana aidosti kasvaneet itsenäisiksi aikuisiksi ja olemme silti menettäneet lapsenmielisen kykymme antautua leikkiin. Kollektiivinen elämämme on suunnatonta tragediaa, mitä emme kuitenkaan tunnu syvästi käsittävän.

Monet pojan kohtaamat ihmiset ovat valittaneet maailman kadottaneen yhteisöllisyytensä ja muuttuneen yksilöllisyyttämme ylikorostavaksi pelikentäksi. Pojasta on kuitenkin jo pitkään tuntunut, että todellisuudessa me emme juurikaan edes tunne todellista itseämme, vaan omaksumme mielemme tasolla erilaisia uskomusjärjestelmiä, joiden kautta maailmassa toimimme. Egojamme hivelevä, nopeaa ja pinnallista nautintoa päättymättömästi tavoitteleva kulutuskulttuurimme on vain yksi tällaisista uskomusjärjestelmistä, jotka yhdistyvät hukuttamaan meidät tiedostamattomuuden mereen. Ne saavat meidät puristamaan elämää tuhoavaa liipaisinta yhä uudestaan ja uudestaan, kuvitellen tämän pelin olevan ainoa vaihtoehto, jonka voimme valita.

Meistä kullakin on toki yksilölliset tarpeemme, joista lämmön ja ravinnon tarve ovat perustavanlaatuisimpia. Pojasta on ollut jo pitkään selvää, että tarpeidemme syvällinen tunteminen ja ennen kaikkea psykologisesti niiden yläpuolelle kasvaminen on kuitenkin sellaista viisautta, joka auttaa meitä toimimaan myös eheänä kollektiivina. Omien kokemustensa kautta hän on oivaltanut, että tietoinen sukeltaminen omaan sisimpäämme ja siten omien varjojemme kohtaaminen synnyttää juuri sen ymmärryksen, joka askel askeleelta elävöittää vaipuvan yhteisöllisyydenkin. Se saa ottamaan muut ja heidän tarpeensa viisaammin huomioon; lisäämään aitoa, sisäsyntyistä halua ja ymmärrystä toimia yhteiseksi hyväksi ulkoa ohjattujen käyttäytymismallien sijaan — kunnioittamaan elämää itsessään. Sillä, mitä riippumattomampia olemme ennen kaikkea psykologisesti, sitä syvempi on kykymme ymmärtää ja rakastaa kaikkea elämässä.

Tasapaino

Ikivanhassa egyptiläisessä myytissä Anubis punnitsee kuolleiden sielut. Kun omatunto on puhdas, on sydän kevyt kuin höyhen.

Ihmiskunta elää jatkuvassa epätasapainotilassa ja poika on saanut huomata, että useimmat, jotka pysähtyvät elämäämme syvemmin pohtimaan, sokeutuvat pääasiallisesti joko ajatukseen kaiken satunnaisuudesta tai ennalta määräytyvyydestä. Joko me käytämme analyyttista puoltamme sokeasti, näkemättä elämällämme mitään varsinaista tarkoitusta ja moraalia, tai sitten luovutamme oman voimamme tyystin pois, sillä unohdamme olevamme aktiivisia, merkityksellisiä toimijoita tämän universumimme laeista huolimatta. Ne, jotka ovat irvailleet pojan henkisyydelle, ovat useimmiten kuvitelleet uskonnollisen dogmaattisuuden määrittelevän sen ydintä. Henkisyyden todellisessa ytimessä on kuitenkin kyse sisäisten ja ulkoisten luonnonlakien ymmärtämisestä ja yhä tietoisemmin niiden mukaisesti elämisestä. Kyse on alkemiasta: feminiinin – välittävän, myötätuntoisen, intuitiivisen, luovan ja holistiseen ajatteluun pohjautuvan – sekä maskuliinin – tahdonvoimaisen, loogisen, järjestelmällisen, tieteelliseen ja analyyttiseen ajatteluun pohjautuvan – välisestä tasapainosta.

Ani harva meistä syntyy aidosti aikuiseksi kasvaneiden vanhempien hoivaan. Ennemmin tai myöhemmin he taluttavatkin meistä useimmat osaksi tätä kipuilevien lasten pelikenttää. Kun vanhempamme eivät sitten enää edusta meille ehdotonta auktoriteettia, me sisäisesti hajanaiset orvot etsimme yhteiskunnastamme vanhempiemme korviketta. Ja millaisen kaaosta synnyttävän rakenteen olemmekaan turvallisuuden kaipuussamme luoneet! Tarkastellessaan maailman tapahtumia, on poika joutunut myös usein kysymään, onko yhteiskuntamme ennen kaikkea sellaisten ihmisten luomus, jotka ymmärtävät ihmiskunnan sisäisen turvattomuuden tilan ja ruokkivat tätä sisäistä kaaosta entisestään, manipuloiden muut pois omasta perimmäisestä oikeudestaan hallita omaa kehoaan ja elämäänsä ja asettaen itselleen edullisia henkilöitä ylläpitämään valtarakennelmiaan?

Varmaa hänelle on se, että ihmiskunnassa vallitsevaa kaaosta ei voi poistaa väkivallalla ja ihmismielen kehittämillä harvojen etuoikeuksilla. Kaaosta ei voi yksinkertaisesti hävittää niillä samoilla keinoilla, jotka ovat sen luoneetkin. Hänelle on selvää, että meidän on opittava viimein sanomaan ”ei” hallittavana olemisellemme ja alettava purkaa ulkoisiin auktoriteetteihin perustuvaa yhteiskuntajärjestystämme. Tämän valheen tilalle on rakennettava uudenlainen maailma, jonka lähtökohtana on se, että meistä jokaiselle syvästi opetetaan, mikä on oikein ja mikä väärin; maailma, jossa me aidosta vapaudesta käsin synnytämme uudenlaisia tieteitä ja taiteita, rakennamme taloudelliselle elämällemme veljellisen perustan ja valvomme tämän universumimme yksinkertaisen ja viisaan moraalilain tasa-arvoista toteutumista. Myös ulkoinen kaaos päättyy, kun olemme ensin oman itsemme tasapainoisia ja tietoisia auktoriteetteja, jotka hallitsevat toimintaansa ja toimivat rakkauden, eivät pelon kautta.

Tähtien haukka

Toistaiseksi vain harvoilla on ollut rohkeutta lähteä tietoisesti vapautumisen polulle, joka vaatii äärimmäistä rehellisyyttä ja antautumista. Ongelmalle havahtuminen on vasta alku. Todellinen työ on paljastaa kaikki kiinnittymisemme, jotka estävät meitä kuulemasta sydämissämme omantuntomme äänen. Miten vaikeaa pojasta onkaan ollut päästää irti varmuuden tavoittelustaan, liiasta kontrollin tarpeestaan ja kohdata mieleensä ja kehoonsa haudatut kieroutuneimmatkin puolet; myöntää, että suurin osa haluistamme, tarpeistamme ja nautinnon tavoittelustamme onkin tosiasiassa vain pakenemista meiltä itseltämme. Hän tietää liiankin hyvin, miten vaikeaa on myöntää oma vajavaisuutensa ja se, ettei ole koskaan elänyt tosiasiallisesti vapaudessa; ettei olekaan ymmärtänyt elämän kaikkia tasoja, ei rakkauden merkitystä tai seksuaalisuuteemme kätkeytyvän voiman koko luovaa potentiaalia. Miten useasti poika onkaan joutunut huomaamaan, että on etsinyt täyttymystä ulkopuoleltaan vielä sittenkin, kun on jo kuvitellut sisäistäneensä sen, mikä elämän tarkoitus on.

Vielä raadollisempaa tästä työstä on tehnyt se, että pojan on täytynyt kyetä kulkemaan vastavirtaan maailmassa, jossa suurin osa ihmisistä ei tätä työtä ymmärrä tai uskalla tehdä. Sisäinen muutosvastarintamme tulee aina tuottamaan tällä matkallamme suunnattomasti kipua. Kuurous omantuntomme ja rakkauden edessä sekä valheellinen tyytyväisyys ja teeskentely, se, ettemme olisi henkilökohtaisesti vastuussa kaikista teoistamme ja tekemättömyydestämme, vahingoittaa kuitenkin meitä kaikkia sitäkin enemmän. Se syventää orjuuttamme ja tekee muutoksesta yhä kivuliaampaa. Vaikka poika onkin murtunut lukemattomat kerrat elämän haasteiden edessä, hän on jo saanut kokea lukuisia välähdyksiä siitä palkinnosta, mikä meitä odottaa, kun uskallamme käydä läpi tämän vaikean työn. Onhan hänet toisinaan pidemmiksikin ajoiksi jo vallannut tuo olemisen tila, jossa elämä on saanut virrata hänen lävitseen niin autuaallisen vapaasti eikä hänen energiaansa ole enää kulunut pelkäämiseen ja turhaan analysoimiseen. Tuo syntynyt varmuus perimmäisestä totuudesta elämän taustalla on kannatellut häntä eteenpäin aikoina, joina hänen on täytynyt kohdata elämässään pettymyksiä ja yhteydettömyyttä; tuoda sisäistä pimeyttään valoon, jotta voisi loistaa yhä kirkkaampana opastavana tähtenä myös muille.

Muinaisille egyptiläisille haukkana kuvattu jumala Horus edusti päättymätöntä luovuutta, kaiken yläpuolella liitävää alkuperäistä olemustamme. Horus on todellisen itsemme ilmentymä, joka on vapaa kaikista uskomusjärjestelmistä ja ajatustottumuksista, jotka estävät meitä elämästä rakkaudesta syntyvän puhtaan ja alati tarkkaavaisen ymmärryksen tilan kautta. Tilan, jossa olemme täydellisen sinut menneisyytemme kanssa, täydellisen läsnä vallitsevassa hetkessä. Tilan, jossa me näemme toinen toisemme ohi tämän kehittelemämme viheliään pelin. Todellinen järjestys voikin syntyä maailmaan vain omasta sisimmästämme käsin. Elämän viisas ja välittömästi tanssahteleva leikki voi puhjeta kukkaan vain, kun me itse puhkeamme kukkaan; kun me löydämme sisäisen tasapainon ja tietoisesti oivallamme todellisuuttamme jatkuvasti luovan syvimmän luontomme; kun murramme sydäntämme kasaan puristavan häkin ja laskemme lentoon sinne vangitun, sielujemme vapaudesta kukoistavan väriloistoisen linnun.

Anteeksianto

Aurinko paistaa pilvettömältä sinitaivaalta. Kesä kylpee elämässä, mutta tuo pieni siivekäs makaa elottomana kanalan lahonneen aidan juurella. Kun poika katselee tuota hentoa olentoa, hän kamppailee: oliko lintu vain tyhmä, kun se lensi takaisin? Saisi syyttää itseään! Mutta siinä se lojuu liikkumattomana, untuvainen ruumis vailla sitä riemukasta elämää, joka vielä hetki sitten täytti sen olemuksen. Mitään ei ole enää tehtävissä – kyse ei ollutkaan pelistä.

Suuri suru ja syyllisyys valtaavat pojan mielen. Hän haluaa näyttää linnun isälleen ja kertoa teostaan. Isän anteeksiannolla olisi rauhoittava vaikutus. Poika ei vielä ymmärrä, miten muutenkaan voisi anteeksiantoa hakea. Kun isä sitten seisoo poikansa vieressä ja kuuntelee tämän kurkkuun takertuvia sanoja, ei hän toru poikaansa, vaan näkee hänen jo saaneen tärkeän opetuksen. Yhdessä he laskevat siivekkään maahan sen elämää kuiskivan kotipuun juurelle, ja äidin antaman kukansiemenen poika painaa multaan linnun haudalle. Taivaalla linnut visertävät, kuten aina ennenkin. Tai kenties niiden äänessä voi aistia ripauksen alakuloa – ehkä sittenkin?

Vielä tänäkään päivänä poika ei tiedä, mikä lintu oli tuo pieni siivekäs, jonka elämän hän silmänräpäyksessä päätti. Hän ei koskaan tullut kysyneeksi sitä isältään tai sitten hän on sen unohtanut. Lajityypillä ei kuitenkaan ole merkitystä. Sanat ovat täällä vain antaakseen välittömälle kokemuksellemme typistetyn muodon, mutta totuutta ne eivät voi saavuttaa. Ne ovat olemassa vain helpottaakseen yhteistä eloamme ja sittenkin ne voivat johtaa meidät hyvin harhaan. Tässä kertomuksessa vain elämän valolla ja sen sammumisella oli merkitystä. Vain sillä, kuinka yhtenä hetkenä pieni pyrstö heilui onnellisena ja kuinka se seuraavana lakkasi liikkumasta.

Oliko linnun elämäntarkoitus antaa tuo raskas opetus; tehdä omalta osaltaan pojasta se, mitä hän tänä päivänä on? Ehkäpä sen tietää vain tuo maailman ääreltä matkaava tuulenvire, joka yhä vavisuttelee männynlatvoja heräämään hurmiolliseen tanssiinsa. Tanssiin, jota käki jälleen kerran säestää aution peltomaisemansa ääreltä.

Vanha suomalainen uskomus kertoo että, kun käki juhannuksen jälkeen lakkaa tuon itseään toistavan soidinmenonsa ja pesimäajan päättyessä lopettaa kukkumisensa, muuttuu se taivaalla ylväänä kiitäväksi haukaksi. Kuvassa on tyylitelty versio egyptiläisten Horus-haukasta, joka on luotu käyttäen työkaluna Midjourney-tekoälyä. Kaikki kuvitus on tehty samalla tavoin yksinomaan tätä artikkelia varten ideoiden.