Perusanarkisti, peruspanteisti
”Hei, ovi oli auki. Voiko tänne tulla?”
Kaksi nuorta naista seisoi epävarmoina yli satavuotisen huvilan ovella. Oviaukosta leijaili nenäkäytäviin noentuoksu, joka lehahtaen voimistui, kun avasit asuinkellarisi oven ja kapusit portaat ylös. Hymyilit kaksin hampain, sillä enempää sinulla ei ollut jäljellä.
”Kielsikö joku tulemasta?”
Nuoret katselivat hämmentyneinä ryysyihin pukeutunutta ikämiestä, jonka nokeentuneet sormet muistuttivat uuniperunoita.
”Tämäkö ei ole yksityisaluetta?”, toinen naisista kysyi.
”Yksityisalue on hautausmaalla”, sanoit ja kehotit tutustumaan huvilan esineistöön.
”Kaikki on kaupan, kunhan hinnasta sovitaan.”
Huvilan ylitsepursuavaa tavaranpaljoutta olit kerännyt vuosikymmenet, tyhjentänyt kuolinpesiä ja kasannut tuota loputonta aarreaittaa – mennyttä aikaa. Aristoteles kirjoitti aikanaan suurisieluisesta ihmisestä kuin sinua kuvaillen: ”Hän hankkii mieluummin hyödyttömiä ja kauniita esineitä kuin hyödyllisiä ja voittoa tuottavia.” Sama suurisieluisuus oli läsnä kaikessa muussakin, mitä olit. Ulkonäkösi ei määritellyt aristokraatillista ylväyttäsi, vaan se oli osa sitä vaatimattomuutta, joka yhdistää sinut maailmankaikkeuteen.
Tiesit, että olit auttanut monia. Olit ollut synnyttämässä myös Nuorisosäätiötä ja Aseman Lapset -yhdistystä, jotka tänäkin päivänä auttavat nuoria löytämään itseään yhteiskunnan puristuksessa. Pidit kuitenkin huolen siitä, ettei sinusta koskaan tullut auktoriteettia. Vetäydyit aina sivuun liikkeistä, joissa olit toiminut alulle panevana voimana ja annoit nuoremman ikäluokan ottaa ohjat.
Toisinaan sinut myös siirrettiin syrjään, sillä toimit omalla tavallasi. Kun satuit saamaan diakonina toimiessasi virka-asunnon, majoitit sinne asunnottomia. Mannerheimin Lastensuojeluliitossa palkkasit töihin entisiä puliukkoja etkä ymmärtänyt, mitä kovapalkkaiset vanhat äijät hienoissa toimistoissaan tekivät lastensuojelutyössä. ”Missä sinun toimistosi on?”, saattoi joku kysyä. Suoristit likaista villapaitaasi, laskit salkkusi ja sanoit: ”Tässä näin.”
Olit etujärjestöihminen heille, joilla ei sellaista ollut. Et kuitenkaan asettanut rooleja, sillä niillä korostetaan vain omaa arvoa. Menit omana itsenäsi sinne, missä he olivat: eivät syrjäytyneet, vaan syrjäytetyt. Näit ahneuden lävitse ja toimit koko elämäsi valtarakenteita ja korruptiota vastaan. Siksi sait paljon vastustajia, mutta he eivät ymmärtäneet, ettet oikeastaan välittänyt heidän kamppailuistaan. Muut menettivät yöunensa ja likasivat itsensä painiessaan kaltaisesi nokikolarin kanssa. Se sinussa oli kaikkein kauneinta: olit niin riippumaton ihmismielen luomista ehdollistumista.
”Minulla on ollut vähän vaikeaa. Olen ollut masentunut”, uskoutui huvilaasi saapunut tyttö sinulle. Olit puheillasi herättänyt luottamusta, ilmentänyt viisautta.
”Ei masennus ole sairaus. Se on se aika, kun laskeudut omaan sisimpääsi.”
Tyttö katseli sinua ihmeissään.
”Minusta tuntuu, etten koskaan osaa elää normaalia elämää”, hän sanoi.
”Tuo niin sanottu normaali elämä ei ole mitään muuta kuin laumaelämää.”
Niin. Sinultakin kysyttiin aina nuoresta pitäen, mikset voi olla kuten muut, mutta halusit päästää irti kaikesta ja luoda oman elämäsi. Sellainen pelotti muita. ”Sinusta tulee yksinäinen, masennut vielä”, sinulle sanottiin. Jos sinulla oli elämässäsi ollut vähänkään vaikeampaa, olit alkanut tuijottamaan tulta. Siellä näit omat kasvosi.
Sanoit, että jokaisessa meissä asuu narsisti. Narsismi on vain valjastettava oikein, kehitettävä itsetuntemusta ja luovuttava kaikesta ylimääräisestä. Sinunkin narsismisi oli ollut joskus tuhoavaa: nuorena halusit näyttää, pyörit jengeissä ja puolustit minääsi väkivaltaisesti. Kun sitten sattumien kautta, kukaties kohtalon sanelemana sait käsiisi psykoanalyyttisen opin kehittäjän, Erich Frommin kirjan, oli se tärkeä tekijä sille, että aloit nähdä itsesi uudessa valossa.
Sovelsit narsismisi joukkonarsismiksi. Se on Frommin kehittämä termi ihmisen taipumukselle hakeutua joukkoihin ja alistua valtarakenteisiin saadakseen turvaa ja suojaa. Sinun tapauksessasi kyse oli kuitenkin positiivisesta joukkonarsismista, joka ilmeni ihmisten yhdistymisenä niissä hyvää tekevissä liikkeissä, joita olit synnyttämässä. Työsi valjasti narsismisi yhteiseksi hyväksi, avasi väylän toiminnalliselle altruismille, jonka olit aina tuntenut oikeaksi sydämessäsi.
Klassinen musiikki soi porraskäytävässä, kun hyvästelit nuoret vieraasi.
”Olipa omituinen kirpputori! Parempi kuin mielenterveystoimisto”, huudahti heistä toinen lähtiessään.
Hymyilit ja kaivoit taskustasi pussillisen leivänmuruja. Kun astuit ovesta ulos, lennähti joukko variksia aidalle, jonka takana junaraiteet yhä tänäkin päivänä kulkevat keskellä syksyistä Helsinkiä. Varikset seurasivat sinua tarkkaavaisina nähdäkseen, minne tulisit muruset laskemaan.
Olit aina toiminut luonnon hyväksi. Olit mukana laittamassa aluilleen myös suomalaisen politiikan vihreää aaltoa, vaikka myöhemmin et säästellyt tuimia sanojasi kertoessasi, mitä mieltä olet nykypäivän vihreistä. Sanoit, ettei luontoa kuulu suojella, vaan sitä on puolustettava. On väärä asenne turvata luonto jälkipolville, sillä sitä on puolustettava, jotta koko eläinkunnalla olisi hyvä olla tässä ja nyt.
Me kuulumme kaikki tänne. Jos haluamme löytää Jumalan, on se löydettävissä meistä jokaisesta.
 |
Aulis Juneksen muistolle (16.8.1938 – 30.9.2023)
Kirjoitus perustuu omiin keskusteluihini Auliksen kanssa ja kokemuksiini hänen Linnunlaulun huvilallaan. Kun hänen kanssaan alkoi jutella, niin pois oli vaikea päästä pitkään aikaan. Jatkuvan puhetulvan väliin jäi harvemmin hetkiä, joina olisi saanut itse mitään tarkentavaa kysymystä kummempaa sanotuksi. Vaan, kun itsensä siirsi syrjään ja alkoi kuunnella, sangen nopeasti nokeentuneen ulkokuoren ja voimakkaiden mielipiteiden alta paljastui kuva vaikuttavasta, paljon kokeneesta ja lukeneesta, välittävästä ihmisestä, jollaisia tämä maailma kipeästi kaipaa lisää.
Kuvat on otettu huhtikuun alussa 2017 vieraillessani toista kertaa Auliksen luona.
Kommentit
Lähetä kommentti